25.03.2017 11:56
Jäsenille
  Etusivu >> Kilpailutoiminta >> Kilpailemisen alkeet >> Pilkintä














 
 
 
 
 
 
PILKINTÄ

Kilpapilkinnän perusteet

Pilkkiminen on vanhimpia kalastuskilpailumuotojamme.

Kalastuskilpailut ovat olleet osa suomalaisten vapaa-ajanviettoa jo vuosikymmenien ajan. Kilpalajeista suosituin lienee edelleen pilkintä. Kalastuskilpailuja on monentasoisia, esimerkkeinä kalastusseuran sisäiset kilpailut, yleiset pilkkikilpailut, piirimestaruuskilpailut, SM-kilpailut sekä maiden väliset kilpailut. Ensimmäinen SM-pilkki kisattiin jo vuonna 1957.
Kalastajat vannovat perinteisesti eri välineiden, uistimien värien, olosuhteiden jne. nimiin. Talvikalastuksessa eri pyyntimuodot jakavat kalamiehet karkeasti seuraaviin kategorioihin: mormuska-onkija, tasapainopilkkijä, värikoukkaaja ja tapsipilkkijä. Kilpapilkkijä erikoistuu yleensä johonkin tiettyyn kalastustapaan ja kantaa mukanaan useita valmiiksi viritettyjä vapoja eri tilanteita varten. Tällöin pystytään nopeasti vaihtamaan esim. pystypilkistä toiseen tai tapsipilkistä mormuskaan.

Mormuska

Mormuskalla eli painokoukulla onkiva saa lähes aina jotain saalista. Pieni herkullinen mormuska, kansankielellä morri, syötteineen kelpaa lähes kaikille tavallisille saaliskaloille. Syötiksi kelpaa esimerkiksi kärpäsentoukka tai surviaissääskentoukka.
Perusonkiminen morrilla tapahtuu aloittamalla pohjasta ja nostamalla värisyttäen hitaasti ylöspäin. Välillä morria pidetään paikallaan. Monesti tärppi tulee juuri silloin. Jollei kalaa kuulu, pudotetaan mormuska takaisin pohjaan ja prosessi uusitaan.
Kilpailuissa mormuskaonkijan taivas koittaa silloin, kun kala liikkuu matalassa ja on haluton ottamaan muihin virityksiin. Vähäisen painonsa ansiosta mormuska uppoaa varsin hitaasti ja tuntuma kevyeen vieheeseen on syvältä ongittaessa kehno.

Pystypilkit

Ketjupilkki
Ketjukoukulla varustettu pystypilkki on ehkä perinteisin ja tunnetuin pilkkityyppi. Itse koukku on yleensä yksihaarainen ja pyytävyyden parantamiseksi siihen on lisätty värillistä liimamassaa. Ketjukoukku syötitetään usein kärpäsentoukalla tai kalansilmällä. Ketjupilkki toimii parhaiten kohtalaisen tai hyvän syönnin aikana. Mitä parempi syönti, sitä lyhyempää ketjua käytetään.
Nk. värinäpilkki, joka on niittänyt mainetta heikon syönnin erikoispilkkinä, on ketjukoukulla varustettuna erinomaisen tehokas. Värinäpilkki eroaa tavallisesta pystypilkistä nimenomaan uinniltaan. Ylösnoston jälkeen pilkki heittäytyy kyljelleen ja värisee kapeahkossa putkessa alaspäin, keräten tehokkaasti uteliaat ahvenet ympäriinsä.

Tapsipilkki
Tapsipilkki koostuu siihen soveltuvasta pystypilkistä sekä siimatapsissa roikkuvasta morrista. Tapsi tehdään siimapätkästä. Sen pituus vaihtelee tilanteen ja syönnin mukaan. Tapsin normaalipituus on n. 10-20 cm.
Tapsipilkki mahdollistaa hyvinkin pienikokoisen morrin käytön myös syvillä vesillä, kun pilkki toimii sekä painona että houkuttimena. Em. värinäpilkki toimii loistavasti myös tapsin kanssa. Tapsipilkkijän kalastustyyli on pitkälti sama kuin morripilkkijän, mutta välillä voidaan toki tehdä isompiakin kuulutusvetoja.

 

Värikoukkupilkkijän välineistöä.

Värikoukkupilkki
Värikoukkupilkkijä etsii mahdollisimman isoja kalaparvia. Tämä pilkkimuoto ei vaadi syöttiä lainkaan, vaan siinä luotetaan eriväristen maalikoukkujen, ns. nappuloiden, pyytävyyteen. Värikoukkupilkki matkii pikkukalaa, joka tavoittelee pientä suupalaa, eli värikoukkua. Ahneudessaan ahven nappaa suupalan itse ja jää kalastajan saaliiksi. Oikeanvärinen ja -kokoinen koukku on kaiken a ja o. Kun tai jos, pilkkijä löytää sen ns. "päivän värin", karttuu repun pohjalle nopeasti saalista.
Värikoukkupilkkiä on pidettävä koko ajan liikkeessä. Raitapaidoille ei saa antaa liikaa aikaa tarkastella värinappulaa. Tämä pilkintämuoto vaatii kuntoa ja hartiavoimia, koska parvien etsinnässä on liikuttava ja kairattava ahkerasti. Tehtyjen reikien määrä voi päivän aikana nousta todella suureksi.

Tasapaino

Tasapaino eli puntari matkii haavoittunutta pikkukalaa. Niin kuin nimi kertoo, roikkuu tasapaino vaakatasossa. Nykäisy vavankärjellä saa pilkin syöksymään sivulle, jonka jälkeen se palaa takaisin alkupisteeseen. Pienet tasapainot ovat usein karvapyrstöllä varustettuja, isommat taas muovisella levypyrstöllä. Isot ja keskikokoiset puntarit ovat miltei aina myös nk. vatsakoukulla varustettuja. Vatsakoukkuna toimii yleensä tavallinen kolmihaarainen värikoukku, jota kannattaa vaihtaa tiheästi kunnes kalaa alkaa nousta. Menetelmä muistuttaa tältä osin värikoukkupilkintää.
Järvikisoissa puntarilla harvemmin pärjää, mutta merialueella saattavat asiat olla toisin. Kookkaat pikkukalaa metsästävät raitapaidat voivat tuoda - parven osuessa kohdalle - nopeasti kiloja puntarikalastajan reppuun.

Muut välineet

Kairan on syytä olla terävä. Tylsä kaira vie kovakuntoisenkin pilkkijän voimat hetkessä. Kilpailijoiden eniten käyttämä kairamalli lienee 4-tuumainen eli 110 mm kaira, vaikka osa kilpailijoista käyttääkin 5- tai peräti 6-tuumaista kairaa. Etenkin meripilkkijät suosivat järeämpää kairaa, lähinnä sattumahaukien ja -kuhien varalta. Kisojen lähtö- ja maalialueella on aina muistettava pitää kairan terä suojattuna turvallisuussyistä. Samasta syystä kairataan aina kaira jäähän pystyyn reiänteon jälkeen.

Tilava pilkkireppu tai -pakki kuuluu pilkkijän perusvarusteisiin. Siihen pitää saada mahtumaan useita vapoja, eväät ja tietysti saaliskin. Sohjokauha on myös hyvä. Avantoon jätetty sohjo jäätyy pakkaskelillä nopeasti ja estää siten pilkin vapaan kulun. Jäänaskalit ovat halpa ja erinomainen henkivakuutus, ilman niitä ei ole jäälle menemistä. Pieni ensiapupakkaus on syytä varata mukaan mahdollisten haavojen tms. varalle.

 

Pienikin lapsi viihtyy pilkillä oikeissa varusteissa.

Vaatetus

Talviharrastuksessa ei kannata vaatetuksessa säästää. Hyvistä pilkki- tai kelluntahaalareista kaikki lähtee. Niiden alle on saatava useampi vaatekerros. Vaatekerrokset valitaan vallitsevan lämpötilan mukaan, mutta on myös osattava ennustaa oman liikkumisen määrä. Ensin laitetaan ihoa vasten joku tekokuitukerrasto ja sen jälkeen esim. fleecekerrasto, ja lopuksi haalarit.

Kunnon pipo tai lakki, joka suojaa myös korvat on talvikalastajan paras valinta. Lisäksi laadukkaat saappaat, jotka pitävät jalat lämpiminä kovallakin pakkasella, kuuluvat ehdottomasti varusteluun. Sormikkaat, jotka ovat sormenpäistä avoinna, ovat hyvä valinta. Ne lämmittävät käsiä ja mahdollistavat samalla kalojen käsittelyn.

Taktiikka pilkkikilpailuissa

Kilpailut poikkeavat toisistaan mm. hyväksyttyjen saaliskalojen perusteella. Joissakin kilpailuissa hyväksytään kaikki kilpailuvesistössä esiintyvät kalalajit pois lukien mahdolliset rauhoitetut lajit ja alamittaiset yksilöt. Mikäli tällainen kisa käydään järvellä, jossa on runsaslukukuinen särkikalakanta, on viisainta keskittyä nimenomaan niiden pyytämiseen. Näissä kisoissa morri- tai tapsionkija vie yleensä voiton. Puhtaissa ahvenkisoissa on peli enemmän auki. On osattava arvioida kilpaveden ja -päivän ottipaikat ja -viritykset. Kisaveden ollessa tuntematon, yritetään udella mahdollisimman paljon tietoja etukäteen. Veden väri ja syvyys, kalan koko ja käyttäytyminen jne. ovat kaikki tärkeitä seikkoja kisataktiikkaa laatiessa.

Kisan alettua kannattaa paikallisia kalamiehiä pitää silmällä, mutta samalla on muistettava, että hämäys kuuluu pelin henkeen. Paikalliset eli kisapaikalla varmasti treenanneet kalamiehet yrittävät karisuttaa seuraajat kannoiltaan keinolla millä hyvänsä. Mikäli itse kuulutaan paikallistuntemusta omaaviin, on tietysti syytä oman kisamenestyksen takia varmistaa, että perässä tulevien joukko on mahdollisimman pieni.

 

Kilpailuissa kalat kannattaa nostaa mahdollisimman huomaamattomasti, muuten saa äkkiä seuraa.

Kilpapilkkijän on syytä etukäteen luoda oma strategia tai suunnitelma, jossa pyritään pysymään koko kilpailun ajan. Kilpailualueen kartasta valitaan muutamia paikkoja, joihin oma kalastus keskitetään. Näiden lisäksi poimitaan muutama varapaikka siltä varalta, että ns. "varmat" paikat pettävät.

Kilpapilkkijä ei viivy kauan samalla reiällä, jollei kalanmerkkejä näy. Mikäli paikka ei anna mitään, siirrytään nopeasti seuraavaan valmiiksi katsottuun paikkaan. Kun kalaa alkaa nousta, on toimittava niin huomaamattomasti kuin mahdollista. Pilkissä roikkuva kala otetaan pienin elein, ns. "saapasvartta" pitkin ylös ja laitetaan nopeasti reppuun. On ensiarvoisen tärkeää, etteivät kanssakilpailijat huomaa kalantuloa. Mikäli kuitenkin huomaavat, he ryntäävät todennäköisesti sankoin joukoin paikalle ja kairaavat lähiympäristön edamjuuston näköiseksi. Samalla alla oleva kalaparvi häiriintyy ja syönti saattaa lakata kokonaan. Silloin on etsittävä uusi apaja. Uusia paikkoja kannattaa etsiskellä omin päin. Paikat, joille isot joukot kerääntyvät, voidaan yleensä välttää. Jos laumavietti iskee ja aletaan juosta tungospaikasta toiseen, on peli yleensä pelattu.

Jos joku kilpailija kiskoo kalaa yhtenä köytenä, kun itse pilkkii tyhjää, on yritettävä selvittää millä välineillä toinen kalastaa. Omasta pilkkikukkarosta tuskin löytyy ihan samanlaista pilkkiä, mutta monesti riittää jos löytyy joku, joka muistuttaa saamapilkkiä. Seuraavaksi tarkkaillaan toisen tapa pilkkiä. Tekeekö hän lyhkäisiä tai pitkiä vetoja, uittaako hän pilkkiä ihan pohjan tuntumassa vai välivedessä, tai jopa heti jääkannen alla. Kopioidaan toisen kilpailijan tyyliä ja monesti tulosta alkaa syntyä.

Hyvä kunto on sekin tärkeä osa kilpailumenestystä. Kilometrejä voi tulla useita kisapäivän mittaan ja reiänteko paksussa jäässä käy työstä. Kala on etsittävä, joten tyhjän reiän päälle ei pidä jäädä kauaa istuskelemaan.

Lopuksi voidaan todeta, että mitä enemmän jaksaa uhrata aikaa pilkkitaitojen ja erinäisten niksien hiomiseen, sitä suurempi todennäköisyys on päästä korkeimmalle palkintopallille ennen pitkää.

 

Muista myös käsitellä saaliskalasi oikein; tainnuta ja verestä ne välittömästi!

Teksti: Marcus Wikström
Kuvat: Jaana Vetikko



 
Powered by WebUpdate