Suomen paras kalajuttu
Suomen paras kalajuttu on nyt selvillä – turkulaisen Kari Pälijärven tarina vei voiton
Suomen Vapaa-ajankalastajien (SVK) yhteistyössä Visit Kotka-Haminan, Predator Fishing Finlandin ja Norolanin kanssa kesällä 2025 järjestämä kilpailu etsi Suomen parasta kalajuttua. Kilpailuun osallistui yli 250 kalajuttua eri puolilta Suomea. Esiraati valitsi tarinoista kymmenen finalistia, joista kansa sai äänestää suosikkinsa 4.–14. syyskuuta. Ääniä annettiin yhteensä lähes 450 kappaletta. Eniten ääniä keräsi turkulaisen Kari Pälijärven kalajuttu, joka sijoittui ykköseksi ja vei voiton. Kari kertoo tarinan Rymättylän kesämökillä 1970-luvun loppupuolella tapahtuneesta kalastushetkestä, joka on jäänyt lähtemättömästi mieleen.
Suomen paras kalajuttu:
Olin nuori kalamiehen alku, muistaakseni 5 vuotias. Olin viikkorahoistani säästänyt ja ostanut elämäni ensimmäisen vieheen, ruskean Monni-lusikan. Isoveljeni sitten vei minut heittelemään ja hauki tarttui vieheeseeni. Mutta koska olin vasta aloittelija, se kala katkoi siiman ja sinne meni kala Minun Ensimmäinen viehe suussaan. Ja minä itkin sitä koko illan ja olin tosi surullinen. No, seuraava päivä koitti ja isoveli jollain konstilla sai houkuteltua minut uudelleen hänen mukaansa kalastamaan. Mentiin suurin piirtein samoille mestoille, missä oltiin aiemmin olleet ja yhtäkkiä vapa taipui ja minulla oli kala kiinni. Isoveljeni avusti minua, jotta hänen lainaamalle vieheelle ei kävisi samoin kuin minun lusikalle. Ja saatiin kuin saatiinkin kala haaviin ja veneeseen. Se oli hauki, se oli Hauki. Sama hauki, joka edellisellä kerralla katkaissut minun siimani ja karannut. Ja hauella roikkui edelleen leuassaan minun upouusi Monni-lusikka. Se, minkä olin itse ostanut omilla rahoillani. Olin jälleen maailman onnellisin kalastajanalku.
– Kari Pälijärvi –
Kiitos kaikille kalajuttunsa lähettäneille, ne kaikki on luettu, ja toinen toistaan hienompia!
10 FINALISTIA:
Tämä tarina on tosi.
Olen ikuisuuksia kuunnellut lähipiirini miesväen innokkaita kertomuksia kalataidoistaan ja kalasaaliistaan. Hyvä ettei niissä ole lähes meriä tyhjennetty kaloistaan, ja kaikki vaan osaa homman niin pirun hyvin.
Olen itse alkanut nyt parin vuoden aikana käymään miesporukoiden mukana heittelemässä ja uistelemassa. Ja tietty aina uuden tyypin tullessa mukaan porukkaan, aistin hieman skeptisyyttä omaa kalastustani kohtaan. Olenhan katsos kuitenkin ”vaan” kukkamekkoihini pukeutuva nainen.
Kummasti olen kuitenkin suurimman osan reissuista saanut miesten ärsytyskäyrät nousemaan, viemällä heitä usein ihan 6-0. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen ollut se porukan ainut saalista saava, eniten saalista saava, tai isointa saalista saava. Ja ai että kuinka tykkään heille siitä kuittailla hettämällä kaikkia ”ei ongelmaa kun homman osaa”, tai ”ens kerralla voin opettaa teitäkin miten kalastetaan” juttuja. (Voin sanoa että eivät tykkää🤣)
Kaikkein parasta oli kuitenkin reissu ystävän mökille.
Mökki on pikkuruisen järven rannalla, ja siellä heidän sukunsa on jo ainakin pari vuosikymmentä kalastellut. Kovasti olin ennen reissua kuullut juttua siitä, kuinka sieltä ei virvelillä kalaa saa. Verkot, katiskat ja mato-onki kuulemma toimii, ja siihen se sitten jääkin. Koko edellä mainittuna aikana on kuulemma vain kaksi kalaa virpalla noussut. ”Et varmaan saa mitään” lause tuli siis kovin tutuksi, ja päätinkin ottaa sen suoraan haasteena.
Ensimmäinen piipahdukseni yksin veneellä järvelle, meni tietty alkuun sopivan ottipelin ja paikan etsimisessä.
Kunnes hiukan reilu tunnin kuluttua rantauduinkin jo 62cm hauen kanssa. Ystävällä alkoi jo siinä kohdin v**utus hiipiä pintaan, kun vahingoniloisena saatoin asiasta hiukan kuittailla sillä ”ei täältä virpalla mitään saa” lausahdeksella.
Illalla lähdettiin miesten kanssa porukalla järvelle, ja taas meni reissu siihen että näytin heille hiukan mallia. Neljäs heitto, ja ~80cm hauki kiinni. Veneessä alkoi välittyä pienen angstikiukun ja v**utuksen tunnelmaa, joten kauaa ei seurueeni yllättäen siellä viihtynytkään.
Seuraava päivä kuitenkin kruunasi koko reissun, ja voin vannoa että ystävä kuulee tästä vielä hyvin pitkään! Hän lähti yksin rantaan heittelemään, ja jokusia aikoja mökin pihassa istuttuani, päätin lähteä itsekin samoihin hommiin. Ja kuinkas siinä sitten kävikään…
Toka heitto, ja ahven kiinni. Eihän se iso ollut, mutta kuitenkin kala.
Lähes välittömästi kuului muutamien metrien päästä ärtynyt ”meni motivaatio”, ja hyvä ettei korvista savun noustessa pätkinyt vapaansa tarpoessaan äärimmäisen v**tuuntuneena pois rannasta🤣
Reissusta on nyt muutama viikko, ja edelleen aihe on ystävällä kovin arka paikka. Ei siihen juuri muuta tarvitse kuin sanoa ne ”ei täältä virvelillä kalaa saa”, tai ”ei mitään ongelmaa kun homman osaa”. Ja siinä kohdin ei kauaksi jää, ettei toinen lähde ovet paukkuen kiukuspäissään menemään.
Arvatkaa vaan kuittailenko oikeasti hänelle asiasta vielä pitkään?
No totta he**etissä!!🤣🤣🤣
Ps. Reissussa miesten yhteinen kalasaalis oli, kauniin pyöreät 0.
– Nimimerkki Ann.Laa
Taimenen takapotku
Oltiin kaverin kanssa Kitkajärvellä, kirkkaiden vesien äärellä, ja haettiin verkot pois yön jäljiltä. Mukaan otettiin vielä yksi tuttava vuokramökiltä – hän halusi nähdä, miten verkkokalastus oikeasti toimii.
Alku näytti huonolta. Verkot tulivat ylös tyhjinä. Mutta sitten kaveri nykäisi ja sanoi: “Nyt tuntuu potkivan!” Ja totta tosiaan – verkosta nousi komea, yli kahden kilon taimen. Mitta tarkistettiin, kala verestettiin. Juuri kun olimme jo tuulettamassa saaliille… taimen päätti toisin. Se potkaisi viimeisillä voimillaan, lipsahti kaverin käsistä ja molskahti takaisin järveen!
Hetken istuttiin veneessä kaikki sanattomina. Kirkkaasta vedestä näimme kalan lepäävän pohjassa parin metrin syvyydessä. Kaveri totesi tiukasti: “Se haetaan ylös.” Parempana uimarina minä hyppäsin veteen ja sukelsin. Onnistuin nappaamaan taimenen käsilläni ja nostin sen takaisin veneeseen – tällä kertaa varmasti.
Vuokramökiltä tullut kaveri totesi kuivasti rantaan päästyämme: “Olisi pitänyt olla kamera mukana. Kukaan ei tätä muuten usko.” Ja oikeassa hän oli – se oli aikaa ennen kännyköitä. Mutta kyllä me tiedetään, että se taimen saatiin kahteen kertaan!
– Veli-Matti Keränen
Mieheni kanssa päätimme lähteä kesän vikalle reissulle mökille – laskettuun aikaan oli 2 viikkoa, joten jäisi kesän viimeiseksi reissuksi. Aamulla päätimme lähteä veneellä kalaan. Ison mahani kanssa pääsin veneeseen ja mies siinä heitteli virveliä. Oli kiva, vähän tuulinen kesäpäivä. Kuvaan tarttui noin 3-4 kiloinen hauki, jonka mies kelasi veneen viereen. Oli ottamassa hauesta käsin kiinni, kun hauki potkaisi ja pääsi irti. Sillä seurauksella, että kolmihaarakoukku oli miehen keskisormesta läpi..! Koitin soutaa vastatuuleen mahaani varoen mutta lopulta mies otti melat ja pääsimme lopulta mökille takaisin. Kamat kasaan ja kohti kotia ja TAYSia (reilun tunnin matkan päässä).
Vein miehen Acutaan ja sanoin, että käyn ruokkimassa kissan kotona ja syön itse jotain (ei oltu 6 tuntiin syöty) ja tuun takaisin. ”Ei kun jää vaan kotiin lepäämään.” Ajoin kotiin ja kotipihassa autosta noustessa lapsivedet lorahtivat siihen kotipihaan. Ei muuta kuin sisälle, hetkeksi pytyllä istuin ja soitin siskolle et lähtö tuli. Soitin miehelle, että tuunkin takas heti sairaalaan. ”Eikun oo kotona vaan, mä pärjään kyllä!” Eikun mä meen suoraan synnärille. SÄ KATSOT ET SE KOUKKU ON SUN SORMESTA POIS ASAP, jotta pääset synnytyssaliin!!!! En osaa edes kuvitella Acutan väen ilmettä kun mies menee selittämään et saisko etuilla kun vaimo lähti just synnärille 😂.
Loppu hyvin, kaikki hyvin, esikoispoikamme syntyi vasta seuraavana päivänä ja viehe talletettiin lasipurkkiin muistoksi. Pojasta tuli pikkuveljensä kanssa kova kalamies. 🤭
– Kalastaen synnytys käyntiin
Vaari-vainaa aikonaan kerto, että olivat Näsijärvestä satavuotta sitten saaneet niin valtavan ison hauen, että pari päivää sitä kiskottiin veneeseen, kolme päivää sitä syötiin ja neljäntenä päivänä vielä loikkas takas järveen ja ui pois.
– Kala-Kalle -73
Vähän erilainen kalastustarina, kun en saanut yhtään kalaa – paitsi että sain mutta vähän eri tavalla! 😃
Olin mökillä monta iltaa yrittänyt löytää kuhaa, jigannut ja uistellut tuntikaupalla vanhalla putput-perämoottorilla, joka aina välillä reistaili – oli jo käsivarsi kipeä kaikista nykäisyistä kun vähän välein piti käynnistää uudestaan. Eräänä iltana pitkän uistelureissun jälkeen, palasin kohtaan missä olin aiemmin yrittänyt, nyt oli jo miltei keskiyö. Siellä oli superhieno vene, kaiukuineen, monine näyttöineen, vapoineen, etupropellineen… Mietin hetken kehtaanko lähestyä, mitäköhän tuollainen pro- kalastaja ajattelee tällaisesta 40+ naisesta, säälittävässä vanhassa veneessä keskellä yötä sähläämässä. Ajattelin jo ettei voi häiritä, jatkan tässä nyt vaan häntä koipien välissä putputtelua mökkirantaan. Mutta moottori päätti nolosti sammua taas just kun olin vieressä, ja soudin sit hissukseen lähemmäs, ja huusin varovaisesti että mooi, onko sitä kuhaa näkynyt? Veneessä oli keski-ikäinen mies touhuamassa. ”Juu, on mulla täällä jo muovikasssillinen”. ”No huh huh, vastasin, on se hienoa kun tietää mitä tekee ja on apuvälineitä! Minä oon täällä tuntikaupalla jigannut ja uistellut tällä vanhalla paatilla, eikä mitään! Saako udella millä syvyydellä ne liikkuu? Ja onko törkeetä tulla tähän viereen yrittää…? ”
Vähän jännitin että onko tämä nyt liian tunkeilevaa, mutta seuraavaksi kuului: ”No, kuule, mulla kun on täällä kassillinen kuhia, kelpaisko sulle muutama? Montako otat? Voit vaikka kertoa et ite ne nostit!” 😅😍
Hetken höpöttelyn jälkeen mies toivottiin kireitä, ja kertoi menevänsä nukkumaan. Ja minun ei tarvinnut soutaa takaisin mökille tyhjin käsin, vaan olikin kaksi komeaa 50-60cm kuhaa muovipussissa (vielä valmiiksi perattuina) ja lisäksi roppakaupalla hyviä vihjeitä mistä niitä kaloja voi yrittää. Ai että tuli hyvä mieli, ja olin onnellinen etten kuunnellut ajatusta ettei tuollaisia pro-tyyppejä kannata lähestyä, että ne on jotenkin eri levelin kalastuskansaa. On tää hieno ihmisiä yhdistävä laji 🥰
Nyt on kuhat fileoituna, ja illalla pääsen yrittää uudestaan jo vähän viisaampana 🤩🎣
– Sara Hellsten
Olin mökillä yksin kalassa – sellainen perinteinen aamu: kahvi termarissa, eväsleivät repussa ja liian vähän unta alla. Soudin vanhalla narisevalla veneellä kaislikon reunaan ja heitin vaapun menemään. Ensimmäinen heitto – ja pam! Vapa taipui kuin olisi ankkuriin osunut. Ajattelin jo, että nyt tuli joku ruohotuppo tai lokki. Mutta ei – tää juttu veti vastaan kuin humalainen hylje.
Väsytin sitä varmaan puoli tuntia. Koko ajan vene pyöri, hiki virtasi ja ehdin miettiä, miksei mulla oo koskaan haavia mukana. Lopulta se nousi pintaan – ja siinä se oli. Elämäni isoimmat leukaperät. Hauki, jolle olis voinut järjestää omat kunnallisvaalit. En edes saanut sitä mitattua, kun se mulkaisi mua, heilautti pyrstöä, ja teki täyskäännöksen, niin että roiskeet lensi silmille.
Tässä kohtaa menee vähän oudommaksi. Oon melko varma, että se kala nyökkäsi mulle. Siis oikeasti – sellainen arvostava “hyvin yritit, mutta ei tänään” -nyökkäys. Sitten se katosi.
Kukaan ei usko tätä. Mutta se on ihan ok. Nykyään mulla on aina haavi mukana – ja välillä kun tuijotan tyhjää vettä, toivon, että se mörköhauki tulee takaisin näyttämään mulle, miten oikeasti kalastetaan.
– Esa Koskinen
Lähijärvellämme oli jo pitkän ollut iso kala, joka oli katkonut kaikkien siimat. Eräänä päivänä pujottelin ohuen vaijerin kelaan ja valitsin isokoukkuisimman vieheeni. Aikani heiteltyäni SE tarttui kiinni ja alkoi hirmuinen väsyttely. Vapa kesti juuri ja juuri, mutta kelan jarru paloi jo alkuvaiheessa poroksi sinisen savun saattelemana. Pidin kalaa kiinni kaikella voimallani, mutta ei auttanut, kala veti minut laiturilta järveen. Siinä hötäkässä virvelinikin irtosi ja kala meni menojaan. Nouseminen järvestä osoittautui hankalaksi, kun isoa kalaa paenneet pienemmät kalat olivat pakkautuneet rantaan ja uidessani siinä, kalastushousuni olivat niin täynnä kalaa, että rantauduttuani housujen nappi paukahti voimalla irti ja tappoi yli lentäneen harakan.
– Jarmo Mäkelä
Olin nuori kalamiehen alku, muistaakseni 5 vuotias. Olin viikkorahoistani säästänyt ja ostanut elämäni ensimmäisen vieheen, ruskean Monni-lusikan. Isoveljeni sitten vei minut heittelemään ja hauki tarttui vieheeseeni. Mutta koska olin vasta aloittelija, se kala katkoi siiman ja sinne meni kala Minun Ensimmäinen viehe suussaan. Ja minä itkin sitä koko illan ja olin tosi surullinen. No, seuraava päivä koitti ja isoveli jollain konstilla sai houkuteltua minut uudelleen hänen mukaansa kalastamaan. Mentiin suurin piirtein samoille mestoille, missä oltiin aiemmin olleet ja yhtäkkiä vapa taipui ja minulla oli kala kiinni. Isoveljeni avusti minua, jotta hänen lainaamalle vieheelle ei kävisi samoin kuin minun lusikalle. Ja saatiin kuin saatiinkin kala haaviin ja veneeseen. Se oli hauki, se oli Hauki. Sama hauki, joka edellisellä kerralla katkaissut minun siimani ja karannut. Ja hauella roikkui edelleen leuassaan minun upouusi Monni-lusikka. Se, minkä olin itse ostanut omilla rahoillani. Olin jälleen maailman onnellisin kalastajanalku.
– Kari Pälijärvi
No kuuleppas, se oli tuossa pari vuotta takaperin, ko oltiin Heikin ja Vennon kanssa Tuomionlahdella pilikkireissulla. Oli semmonen kirpakka pakkas-aamu ja sumu nousi, niin jotta hädintuskin näkij toisen pilikkikairan.
No siinä ny vetehi kahavia ja ootelthi että joko alkais tapahtumaan. Ei mennt ku parikymmentä minuuttia, niin minula nyppäis. Ajattelin ensin, että joku pikkunahkiainen sielä kävi nokkimassa, mutta kun nostin vähä siimaa, niin johan rupes vetehään — ja voi pojat, sitä veti niinkö vanaha kaivovinssi!
Siinä mää ny yritin pitää vehkeet kasassa, käet jo jäässä ja naru sormien ympärillä. Heikki huus vierehstä: *”Elä päästä, nyt on iso otukses kiinni!”* Ja minä tuumasin, että ”Jos tämä irtoo, niin lähren piru viekön kotiin suoraa!”
Väännettiin siinä ehkä puoli tuntia — tuntui vähintäänki tunnilta. Lopulta, ku sain sen pilkkiavannon reunalle, niin siinäpä se! Kuha, jolla silmät oli niinkö pajatson pallot ja kita isompi ko minun kahvikuppi. Mitattiin rannassa — 87 senttiä pitkä ja 7,2 kilua vaa’alla! Ja uskokee tahi älkää, sillä oli selässä vanaha hauen uistimen koukku vielä kiinni, vissiin jääny jostain aikojen takkaa.
No se kuha on nyt täytettynä tuolla minun mökin seinällä, ja aina ku sitä näytän vierahille, niin tarina kasvaa vähän joka kerta. Toiset jo sanovat, että se oli melkein niinkö järvihirviö. Mutta kuulkaapa, kyllä se yks elämäni isoimmista vonkaleista oli — ja voihan siinä vähän satua lisänä olla, mutta kuka niitä enää erottaa.
– Mills
Kalaretki vai sumuseikkailu?
Sumu laskeutui järvelle kuin taikurin harso, kietoen kaiken pehmeään mysteeriin. Me olimme lähteneet rauhalliselle kalareissulle, mutta pian totesimme, että rauhallisuus oli vaihtunut täydeksi eksymykseksi.
Järven rannat katosivat utuun, ja tuntui kuin olisimme ajelehtineet jossain satumaailmassa.
Sitten, kuin kohtalon johdatuksesta, veneen vierelle ilmestyi lokki. Se ei näyttänyt olevan mikään tavallinen lokki, vaan pikemminkin järven viisas vartija – tai kenties sumun henkinen opas. Se ui rauhallisesti veneen ympärillä, kallistellen päätään kuin olisi pohtinut: ”Mitä ihmettä nämä ihmiset täällä sumussa sekoilevat?”
Me yritimme suunnistaa, mutta turhaan. Kompassi oli jossain takin taskun pohjalla, ja airot tuntuivat vievän meidät vain syvemmälle sumuun. Lopulta keksimme nerokkaan pelastusoperaation: Soitimme pojalle ja pyysimme häntä tulemaan rantaan, soittamaan auton äänitorvea kuin majakka sumuisessa meressä.
Kun torvi vihdoin kajahti, aloimme ohjata venettä kohti ääntä. Lokki pysyi mukana – kenties sekin halusi varmistaa, että pääsemme turvallisesti perille. Ja juuri ennen kuin rantaviiva alkoi hahmottua sumun seasta, koukkuun tarttui valtava ahven! Ei ehkä järven suurin peto, mutta juuri sopiva kruunaamaan tämän kaoottisen mutta unohtumattoman kalaretken.
Lopulta pääsimme rantaan, lokki lennähti tiehensä, ja me saimme kertoa tarinan, joka kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta – mutta kyllä, se kaikki tapahtui.
– Marke Koskinen