Ankerias

Ankerias Anquilla anquilla

Ankerias

Anguilla anguilla

Ankerias on kaloistamme erikoisimpia ja uhanalaisimpia. Eurooppalainen ankerias on vaelluskalojemme aatelinen ja kutee pohjoisen Atlantin Sargassomerellä noustakseen lasiankeriaiksi kutsuttuina poikasina varttumaan eurooppalaisiin makeisiin vesiin (naaraat) ja rannikolle (koiraat).
Uhanalaisuus on lähtöisin samasta ongelmasta kuin muillakin vaelluskaloilla: Euroopan joet on enimmäkseen padottu yhteiskunnan energiatarpeisiin. Niinpä kotimaassammekin esiintyvä ankerias on nykyään lähes kokonaan siirtoistutusten varassa, eikä sillä usein ole käytännön mahdollisuuksia toteuttaa kutuvaellusviettiään.
Ankeriasta on perinteisesti suosituimmin pyydetty pitkäsiimalla mato- tai kalasyötein, mutta samanlaisin syötein sen voi saada onkimallakin. Onkijalla on käytössään koukkuja monin kerroin vähemmän kuin siimanlaskijalla ja kalan saadakseen kalapaikka täytyy valita tarkemmin. Kuinka paljon kaloja on uhanalaisuusluokituksen myötä syytä pyytää, on toinen asia. Vähintään olisi syytä olla perillä siitä, onko kaloilla matkalippua Sargassomerelle vai ei.

Ankerias Anquilla anquilla

Tuntomerkit
Ankeriasta on vaikea sekoittaa muihin pyydykseen päätyneisiin lajeihin. Kalalla on varsin tunnusomainen, pitkä ja käärmemäinen vartalo tummine oliivinvihreine tai ruskeine selkineen ja kellanvalkoisine mahoineen, ja ainoastaan nahkiaisesta voi hakea samaa näköä. Toisin kuin ympyräsuisella nahkiaisella, ankeriaalla on kuitenkin normaali kalan suu, ja sen evät kiertävät yhtenä kokonaisuutena lähes koko kalan ympäri. Ankerias on siimassa ja kädessä väkevä vääntäjä, jonka kanssa pärjätäkseen saa olla luja- ja varmaotteinen.

Levinneisyys ja elinympäristö
Eurooppalainen ankerias esiintyy koko läntisessä Euroopassa ja pohjoisamerikkalaisilla on oma ankeriasmuotonsa. Molemmat kutevat Sargassomerellä. Suomessa ankeriaskantaa pidetään hengissä suurin piirtein kaikkialla, minne on edes teoreettinen mahdollisuus Itämeren kautta nousta ja palata. Lapin porteille asti.
Ankerias on öinen saalistaja, ja päivät se piilottelee kivien tai uppopuumuodostelmien koloissa. Väitetäänpä sen pohjasaveenkin kaivavan piilojaan. Pitkäsiimapyynti perustuu ankeriaan yöllisiin saalistusreissuihin pitkin selkiä, mutta onkijan kannattaa valita paikkansa läheltä kalan päivittäisiä piilopaikkoja tai salmikuroumista, jotka voivat tihentää kalojen esiintymistä ongen ulottuville.

Ravinto
Ankerias syö, mitä kiinni saa, eikä ole erityisen ronkeli. Useimmiten saaliit ovat muita öisin pelottomia, mutta hitaita otuksia, kuten pieniä pohjaeläimiä, ravuja, kiiskejä, kivisimppuja ja ahvenia. Näistä edelliset ovat pimeän turvin ryömineet esiin piiloistaan ja jälkimmäiset nuokkuvat öisin kohmeisina ja alttiina yllätyksille. Estottomasta tavastaan ruokailla ankerias tunnetaan kuitenkin kalana, joka helposti hylkää syötin. Onkimisen tekninen toteutus kannattaakin suunnitella huolella.

Kasvu ja lisääntyminen
Ankeriaan elämänkulkua leimaa se, että kala muuttaa muotoaan moneen kertaan. Toukkavaiheen poikaset on aiemmin määritelty kokonaan toiseksi lajiksi ja ne on tunnistettu ankeriaiksi vasta niiden muututtua lasiankeriaiksi kutsutuiksi läpinäkyviksi pikkuluikeroiksi. Suomeen asti päädyttyään ankeriaat ovat aina jo kelta-ankeriaiksi nimettyjä kaloja, jotka pyyntikokoisina tunnemme. Kutuvaeltamaan lähtevä ankerias muuttaa jälleen muotoaan, tällä kertaa niin kutsutuksi hopea-ankeriaaksi. Tätä metamorfoosin muotoa ei moni tunne, sillä hopea-ankerias ei pistä suuhunsa enää mitään, eikä näin ollen jää koukkupyydyksiin. Nämä kalat voivat olla jo kymmeniä vuosia vanhoja.
Itse lisääntymistapahtumaa ei ole kukaan päässyt todentamaan, mikä onkin koko eläinmaailman suurimpia mysteerejä.

Vapakalastajan ankerias
Ankerias on onkikala, jonka saa täkykalalla, sen palalla tai madolla. Sitä pyydetään tyypillisimmin öisin, jolloin päivisin piilotteleva luikeromme on aktiivisimmin liikkeellä. Ankeriaanpyytäjän on hyvä tunnistaa paikka, jonne onkensa virittää, muuten kalan saanti on kovin satunnaista. Hyviä paikkoja ovat erilaiset virtaveden kuroumat puhuttiin sitten järvestä tai joesta. Jokien suppeat montut ovat myös kokeilemisen arvoisia, sekä paikat, joissa pohjassa on piilopaikkoja: kivikoita, puunrunkoja tai jopa ihmisen jättämää romua.
Ankeriaan tärppi voi olla räväkkä, mutta se päättyy usein hutiin. Onkeensa kannattaa tämän vuoksi kiinnittää huomiota ja tehdä siitä mahdollisimman vastukseton tai hitaasti venyvä kuin pitkäsiima, johon ankeriaita tunnetusti takertuu. Koukun ei tarvitse olla mahdottoman suuri, sillä ankeriaan suu on verrattain pieni kalan kokoon nähden. No 2-4 voi olla sopiva useimpiin lähtöihin.